Mutta missä olivat vedenneidot?

Makaan rantautuneen kaskelotin eleganssilla nurmikolla Alppilassa. Terveen kalvakat käsivarteni levittäytyneinä eri ilmansuuntiin, UV-säteilyn ruskistaessa naamaani. Yhtäkkiä kännykkä rupeaa piippaamaan Jänis istui maassa. Vastaan siihen flegmaattisesti. Perkele. Se oli pohjoisportti, eikä etelä.

Sekaannuksen korjaannuttua tapaan lopun seurueesta lipunmyyntipaikalla. Alle 120-senttiset pääsisivät sisälle halvemmalla, kuin mainitun pituusrajan ylittävät. Juuri kun olen avaamassa vyötäni, minulle tarkennetaan, minkä pituutta mitataan. Olisin joutunut molemmissa tapauksissa ostamaan sen yli 120 menevän...

Käytyämme ivaamassa porukan luolamiestä, joka ei tajunnut ostaa rannekettaan lyhytjonoiselta eteläportilta, menemme testaamaan rakettia (ent. space shota). Jotenkin raikas kokemus niin akrofobin kuin hengitysteidenkin kannalta. Minä huudan koko puolen minuutin kauhuspektaakkelin ajan. Loput porukasta tyytyy nauramaan.

Selvittyämme tuosta massiivisesta penispumpusta, poimimme luolamiehen ja menemme testaamaan salamaa. Siinä kuuluisi eläytyä ilmeisesti kokkoon, joka on nappaamassa Sampoa ryöstäjiltä. Jos kokko ääntelee hysteerisellä kiljunnalla ja vaatii kierroksen päättymistä, suoriuduin roolista kunniakkaasti. Ajon jälkeen roput ryhmästämme ilmoittaa rakastavansa saksalaisia (vuoristoradan rakentajia). Minä valittelen, etteivät neukut saaneet tapettua niitä kaikkia.

Tämän jälkeen on vuorossa laite, joka ei nouse korkealle, mutta tekee edellistäkin ilkeämpää. Vaikkei kieppi lennäkään 60 metrin korkeuteen tai kulje yhtä monta kilometriä tunnissa, se heittää ihmistä nurkasta toiseen, kieputtaa ja siinä on vielä ne tuskalliset pallinrutistus-turvavaljaat. Vähän kuin Tolkien-peikko tahtoisi martininsa ravistettuna, ei sekoitettuna. Mustekala ei tunnu enää missään sen jäljiltä. Useampaankaan kertaan kokeiltuna.

Kauhu muuttuu viikinkilaivassa oksetukseksi, joka tuntuu aiemman jälkeen olevan ainoa, mihin laite pystyy. Lopun ryhmästä siirtyessä kiepin ja (nimeltään houkuttelevan) sateenkaaren suuntaan päätän tasoittua romanttisissa ketjukarusellissa ja maailmanpyörässä.

Sokkelo oli karmiva. Hakkasin joko vahingossa tai turhautuneena lasiseinää, päätäni tai vastaan tulleita ihmisiä, mutta puolen tunnin jälkeen selviän ulos. Luolamies ja Pysethus nauroivat ivallisena pihalla. Vekkulassa kului hieman vähemmän aikaa.

Pelikojut olivat perseestä, koska niistä ei voittanut mitään. Tai no, hienon lohikäärmepannulapun, muttei muuta. Sama koski laimeita horror-kyhäelmiä. Hurjakurukin olisi voinut toimia best of seven-mentaliteetilla, mutta loput retkueesta ei suostunut.