Helmikuun työkirves

Hakkuutyöt. Siinä vasta miehekästä tekemistä. Kun keskellä aavaa havumetsää, männikköjen ympäröimänä raavas pohjoisen karju heilauttaa varrekasta vipuaan ja tempaisee reilusti, tahmean, myskisen hien kohotessa lievästi uurtuneeseen, hiljalleen terveen punakaksi muuttuvalle iholle. Kun kirves halkoo ilmaa, iskeytyy jäykistyneeseen, ajan kovettamaan kaarnaan, kun metsä kuiskaa huokaisten, valittaa tömähtävällä kaiulla, jota kirves soittaa luonnon duettona.
Ja mies lyö jälleen.
Ja lujaa.
Uudelleen ja uudelleen.
Kunnes paljaaksi riisuttu, harvakseltaan keloinen tanner huohottaa samaa rytmiä sen kimpussa peuhanneen, uupuneen mutta tyytyväisen työmiehen kanssa. Kun kliimaksi on saavutettu, ja molemmat ovat haavoittuvaisimmillaan, mutta tyydyttyneitä.

Voi jumalauta, tuo oli köyhää.

Hakkuutyöt. Siinä vasta miehekästä tekemistä. Etenkin meille harmaan betonin ympäröimille, yksinäisille kaupunkilaisille. Niin paljon lihaa, niin vähiin neliöihin pakattuna. Ja silti, sen kaiken lihan keskellä, niin yksin. Avohakkuukaan ei tunnu avohakkuulta, kun kaikki on jo kaadettu. Ja silti, kaupunki on niin ahdas. Täynnä lihaa. Ja me niin yksin. Kaiken sen lihaisan massan keskellä.
Onneksi on kirves.
Hakkuutyöt. Niitä tulee harvemmin tehtyä kaupungissa. Nyt teen. Mutta puita ei ole. Pari jalopuuta. Liian hauraita rajulle kirveen rutistukselle, liian vähän harvennuksiin. Onneksi on lihaisia puita. Lihaisia, jalkaisia puita. Lihaisia, jalkaisia, puheliaita puita. Mutta kaikki on jo pölkkyinä. Irtonaisina, vajaina pölkkyinä.
Mutta pölkytkin voi onneksi halkoa.
Se on kaunis, lihaisa pölkky. Tuo väri. Tuo pehmeä kaarna. Tuo punertava mahla, jota se kursailematta heruttaa. Nuo harvat oksat, jotka siitä ulottautuvat. Voi herra, ne ovat niin kauniita. Mutta onttoja. Kun mies työntyy siihen rakkauden työkalullaan, eivät halot laula aariaa kirveiden kanssa. Enemmänkin tyhjää, tarkoituksetonta ja antihekumallista hyminää. Tuota kurkkuisaa, korkeaoktaavista ulinaa, jota halko päästää, kun siihen lyö.
Hiljennän sen.
Siihen ei tullut kuin lovi päähän. Lihaisaan, punaista mahlaa turskivaan päähän. Pelkkä lovi. Mahlan sotkema kirves on maassa. Kun näen sen. Harmaan, kostean massan. Joka sisältä valuu. Halossani on syöpäläisiä. Harmaita, löllyköitä syöpäläisiä. Ne ampuvat muualle lihaisaan puuhun sähköä. Puun on pakko tehdä, mitä ne syöpäläiset laittavat sen tekemään. Niillä vasamilla, joita latvaan pesiytynyt loinen ampuu. Muttei enää kauan. Ehei. Mies laskee housunsa. Se täydentää paljasta, hien kastelemaa ylävartaloa. Ja ottaa esille uuden työkalunsa. Väreilevän hännän. Tuntosarven, joka pääsee lihaisan halon latvaan. Sinne, minne kirves ei yllä. Mies upottaa työkalunsa loveen. Se tahriintuu lihaisaan puuhun. Sen punaiseen, paksuun mahlaan. Ja siihen harmaaseen syöpään, joka väijyy latvassa. Mies kaivaa syövän pois. Työntämällä työkalunsa sisään, viemällä siihen jääneet syövät ulos. Yhä uudelleen ja uudelleen. Kunnes latva on tyhjä.

Huomattavasti parempi.