Hei, ollaanko ystäviä?

Ja jottei tuo edellinen tekisi minusta liian sympaattisen oloista, arvostellaan taas islamia.

Ei enää carlsbergia, sano Sudan.

Ja jottei vaikuttaisi siltä, että tässä aiheessa minua kyrsisi vain eräs pseudonatsistinen kuolemanlahko, pistetään tämäkin tänne.

Hollannissa monikulttuurisuus toteutuu parhaiten hävittämällä vanhat kulttuurit.

Ja jottei tuon perusteella voisi olettaa, etten uskoisi länsimaalaisten vastasuuntaiseen ennakkoluuloon, pistetään tällainen. Ja pohditaan yhdessä maailman kaksinaamaisuutta.

Obaman kohukuvat -VAIN IS:SSÄ!

Ja jottei luultaisi, että osaan inhota vain yhtä kulttia, pistetään tämä.

Psykiatrien aivopesujuoni!

Ja jotta tämän kirjoittajan henkisestä tasosta saisi tasapuolisen kuvan,

nIIN KATOKAA MITÄ MÄÄ LÖYSIN!!!!!1111

Hiihtoloman uneksintaa.

Ensimmäinen uni koski tulevan juhannuksen jälkeisen viikon tapahtumasuunnitelmia. olin jossain välissä siirtynyt punkastani keskelle Ruttopuistoa, minkä ohi paineli kulkue. Jostain syystä siellä oli mukana pari tuttuakin, jotka sattuvat olemaan tosilämässä jotenkin epänormaaleja (kiinnostuneet vastakkaisesta), joten päättelin tämän olevan unta.
Sen jälkeen istuin jollain pallokentän laidalla sellaisessa katsojasysteemissä, entisen psykiatrini sepostaessa taustalla jotain sekavaa.
Sitten olin estonialaisessa kabamajassa. Luin jotain vanhoja Tex Willereitä.
Sitten olin taas Ruttopuiston laidassa. yhden kadun suunnasta lähestyi vihainen spurgulauma, joka eitteli meikäläistä kivillä.

Pari päivää myöhemmin olin film noir-sävyisen harmaassa kaupunkiympäristössä, ja näin erään ystäväni pitkästä aikaa. Sillä oli huntu. Sitten se otti hunnun pois. Sillä oli turvonnut, puuromainen naama, huuleton, torahampainen suu ja sisään päin hakatut silmät. Ja päässä fetsi.

Ai niin, hyvää Kalevalanpäivää.

kurkistus tuonpuoleiseen

Gösta Sundqvist ja Juice istui sellaisen yleläisen tammipöydän takana, taustalla autot ylitti betonista siltaa ja harmaanvihreä vesi virtasi joessa. Taivas oli harmaa ja valkoinen.

Vittu, jos Taivas on ihan Hesan näköinen...

Parane pian, Kurt Westergaard

Jees.
Eli minkä seitsemäntoista isoa päivälehteä Tanskassa
ja yksi Ruotsissa
edellä,
sen yksi tuntematon pikkublogi Suomessa perässä.
Mutta Norjassapahanpakaan
ei laisinkaan.
Lallatilaa.

Olkoon tämä samalla Lokasanko:n virallinen ystävänpäiväkortti sen kaikille (kolmelle) lukijoille ja samalla parane pian-kortti Kurt Westergaardille.

Koittakaas pommittaa nimetöntä nettirunkkaria, sekopäämullahit.

Helmikuun työkirves

Hakkuutyöt. Siinä vasta miehekästä tekemistä. Kun keskellä aavaa havumetsää, männikköjen ympäröimänä raavas pohjoisen karju heilauttaa varrekasta vipuaan ja tempaisee reilusti, tahmean, myskisen hien kohotessa lievästi uurtuneeseen, hiljalleen terveen punakaksi muuttuvalle iholle. Kun kirves halkoo ilmaa, iskeytyy jäykistyneeseen, ajan kovettamaan kaarnaan, kun metsä kuiskaa huokaisten, valittaa tömähtävällä kaiulla, jota kirves soittaa luonnon duettona.
Ja mies lyö jälleen.
Ja lujaa.
Uudelleen ja uudelleen.
Kunnes paljaaksi riisuttu, harvakseltaan keloinen tanner huohottaa samaa rytmiä sen kimpussa peuhanneen, uupuneen mutta tyytyväisen työmiehen kanssa. Kun kliimaksi on saavutettu, ja molemmat ovat haavoittuvaisimmillaan, mutta tyydyttyneitä.

Voi jumalauta, tuo oli köyhää.

Hakkuutyöt. Siinä vasta miehekästä tekemistä. Etenkin meille harmaan betonin ympäröimille, yksinäisille kaupunkilaisille. Niin paljon lihaa, niin vähiin neliöihin pakattuna. Ja silti, sen kaiken lihan keskellä, niin yksin. Avohakkuukaan ei tunnu avohakkuulta, kun kaikki on jo kaadettu. Ja silti, kaupunki on niin ahdas. Täynnä lihaa. Ja me niin yksin. Kaiken sen lihaisan massan keskellä.
Onneksi on kirves.
Hakkuutyöt. Niitä tulee harvemmin tehtyä kaupungissa. Nyt teen. Mutta puita ei ole. Pari jalopuuta. Liian hauraita rajulle kirveen rutistukselle, liian vähän harvennuksiin. Onneksi on lihaisia puita. Lihaisia, jalkaisia puita. Lihaisia, jalkaisia, puheliaita puita. Mutta kaikki on jo pölkkyinä. Irtonaisina, vajaina pölkkyinä.
Mutta pölkytkin voi onneksi halkoa.
Se on kaunis, lihaisa pölkky. Tuo väri. Tuo pehmeä kaarna. Tuo punertava mahla, jota se kursailematta heruttaa. Nuo harvat oksat, jotka siitä ulottautuvat. Voi herra, ne ovat niin kauniita. Mutta onttoja. Kun mies työntyy siihen rakkauden työkalullaan, eivät halot laula aariaa kirveiden kanssa. Enemmänkin tyhjää, tarkoituksetonta ja antihekumallista hyminää. Tuota kurkkuisaa, korkeaoktaavista ulinaa, jota halko päästää, kun siihen lyö.
Hiljennän sen.
Siihen ei tullut kuin lovi päähän. Lihaisaan, punaista mahlaa turskivaan päähän. Pelkkä lovi. Mahlan sotkema kirves on maassa. Kun näen sen. Harmaan, kostean massan. Joka sisältä valuu. Halossani on syöpäläisiä. Harmaita, löllyköitä syöpäläisiä. Ne ampuvat muualle lihaisaan puuhun sähköä. Puun on pakko tehdä, mitä ne syöpäläiset laittavat sen tekemään. Niillä vasamilla, joita latvaan pesiytynyt loinen ampuu. Muttei enää kauan. Ehei. Mies laskee housunsa. Se täydentää paljasta, hien kastelemaa ylävartaloa. Ja ottaa esille uuden työkalunsa. Väreilevän hännän. Tuntosarven, joka pääsee lihaisan halon latvaan. Sinne, minne kirves ei yllä. Mies upottaa työkalunsa loveen. Se tahriintuu lihaisaan puuhun. Sen punaiseen, paksuun mahlaan. Ja siihen harmaaseen syöpään, joka väijyy latvassa. Mies kaivaa syövän pois. Työntämällä työkalunsa sisään, viemällä siihen jääneet syövät ulos. Yhä uudelleen ja uudelleen. Kunnes latva on tyhjä.

Huomattavasti parempi.