Aspie avautuu

Kaverini. Jostain syystä en millään jaksaisi enää virnuilla niiden naamoille. Ne on joko pitkäveteisiä, liian hiljaisia, muuttaneet toiselle puolelle Suomea (kyllä, tähän osasyynä voi olla allekirjoittanut) tai yhtä nörttejä kuin minä itse.

Jotenkin on tuntunut viime aikoina enenevissä määrin siltä, että niitä on oltava siksi, että kaikilla muillakin on. Velvollisuudesta. Ajatus siitä, että muuttaisi Antarktikselle paimentamaan pingviinejä tai Missisipille omistamaan puuvillaplantaasin ja sata mykkää neekeriorjaa on alkanut kiinnostaa yhä enemmän (vaikka esimerkeistä voisi mielikuvia kehkeytyä, en silti äänestä kepun rehupuntteja tai paikallista KKK-jaostoa kuntavaaleissa, se on vain rikasta kielenkäyttöä).

Koska eihän meikäläisessä ole munaa kertoa kavereilleni, mikä niissä nyppii.

Märkien unien evolvoitumista

Viime viikolla, oliko torstaina, näin unta, jossa makasin (tajuissani, vaatteet päällä) Hakaniemen aseman lattialla. Itseäni kaksi kertaa vanhempi mieshenkilö konttasi päälleni. Tuijotimme toisiamme pitkän, merkitsevän hetken.

Eilen olin Halle Berryn kanssa samassa trabantissa. Se kolaroi johonkin paritalon puskaan.

Aihe sydäntä lähellä

Aleksis Kiven päivä. Kouluruoan 60-vuotispäivä. Ahtisaari saa nobelin. Paljon mieltä kiihottavia aiheita tälle päivälle. Mutta kirjoitan silti rutosti mielenkiintoisemmasta aiheesta.

Minua vaivaa ummetus.

Ihminen on todellakin enemmän, kuin mielensä, kehonsa tai ympäristönsä summa. Tämän sain havaita taas hyvin käytännönläheisesti, nenänpuuteroinnin venyessä akuutin jätteenpoistotoiminnon ilmaantuessa tarpeelliseksi. Painetta oli jokseenkin, vaikkakin saatoin huomata, ettei tarpeen vaatimissa mitoissa.

Mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Huomasin päästäväni matalaa, narisevaa valitusta. Mantelimaiset okulaarini tihrustuivat siansilmiksi syvällä kuopissaan. Otsasuoneni pullistui. Tunsin koko kehoni lämpenevän. Hikikarpalot valuivat ohimoillani. Jormani oli lievässä tanassa. Sisälläni kasvaneen vihollisen viivästystaktiikka saattaisi käydä minulle kohtalokkaaksi. Tunsin kuinka voimani hupenivat ja pienoinen migreeni oli muuttumassa valveuneksi. Tajuntani taisteli tuonpuoleisen rajalla, kuitupuutteesta kärsineiden tuskanhuutojen kaikuessa Tuonelan syvyyksistä.
Vyötärön ja reisien välinen alue oli liekeissä.

Mutta lopulta. Lopulta ihmisen tahto voitti. Vedin syvään henkeä. Selvisin taistelusta voittajana. Olin elossa.